Tärpätin tuoksua ja tuulahduksia bulevardeilta – taiteilijaelämän kuvauksia Kouvolan taidemuseo Poikilon kokoelmista

Kiinnostus taiteilijoiden työskentelyedellytyksiä ja toimeentuloa sekä yleensäkin taiteilijoiden arkeen vaikuttavia moninaisia taustatekijöitä kohtaan sai minut pohtimaan kokoelmateoksiamme hieman eri näkövinkkelistä. Eli millaisia taiteilijaelämää kuvaavia teoksia löytyy Kouvolan taidemuseo Poikilon kokoelmista?

Kokoelmateoksissa ei ole aivan sellaisia romanttisia ja haaveellisen kurjuuden kuvauksia, kuin mitä Henri Murger maalailee kirjassaan Boheemielämää (1851). Ajat ovat nykyään toiset, samoin käsitys taiteilijan ammatista, mutta jotakin samaa taiteilijaksi pyrkimisestä ja sen historiallisesta jatkumosta löytyy Elisa Heinosen (1944) runollisesta Maalarin matka (2008) -teoksesta.

Maalauksessa nuori henkilö katsoo kohti. Pienempi, vanhempi hahmo tekee samoin kuvan oikeassa laidassa.
Elisa Heinonen, Maalarin matka, 2008, akryyli kankaalle. Kouvolan taidemuseo Poikilo. Kuva Harri Hirvonen

Taiteilijoiden omakuvat kuvaavat parhaimmillaan hyvinkin rehellisesti ja tarkkanäköisesti taiteilijaelämän eri puolia ja ikäkausia sekä miten tekijä kokee taiteilijuuden vapauden ja haasteet itsessään. Taiteilijan malli on koko ajan läsnä, joten taiteilijuuden syvimmän olemuksen luonnehdintaan on myös hyvin aikaa. Jos Tuomas Mäntysen (1932) Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta (1959) kuvaa nimensä mukaisesti alle kolmekymppisen maalarin tuntemuksia, niin Yrjö Kivisalo ja Väinö Rautio katselevat maalauksistaan jo keski-ikäisen miehen silmin. Eero Nelimarkan omakuva Rovaniemeltä vuodelta 1955 on puolestaan herkkäviritteinen piirros vanhenevasta taiteilijasta, joka ei tunnetusti jää koskaan eläkkeelle.

Ekspressiivisesti maasävyillä maalattu kasvokuva.
Tuomas Mäntynen, Taiteilijan omakuva nuoruusvuosilta, 1959, öljy kankaalle. Kouvolan taidemuseo Poikilo. Kuva Harri Hirvonen

Samanhenkisen taiteilijayhteisön tuen tärkeys taiteilijan uralla on ollut ja on edelleen äärimmäisen tärkeä, vaikka se varsinainen työskentely onkin useimmiten varsin itsellistä ja yksinäistä. Tiiveimmillään vertaistuki toimii taiteilijaparien näkövinkkelistä, jolloin puoliso toimii kotona sekä avustajana, muusana että kriitikkona. Esko Tirrosen (1934-2011) maalaus Ulla ja minä (1959) on hyvä esimerkki tästä kahden kuvataiteilijan vahvasta yhteydestä, mutta samalla myös molempien voimakkaasta itsenäisyydestä. Tirroselta löytyy myös Ulla Rantasen muotokuva vuodelta 1966. Kiinnostavia tältä kannalta ovat myös taiteilijatoverien toisistaan tekemät muotokuvat, kuten Tapani Lemminkäisen piirrokset Eino Hokkasesta ja Björn Nygrenistä vuodelta 1948.

Pariskunta maalatussa kuvassa. Naishahmo kuvattu sivuprofiilista, mieshahmo katsoo kohti.
Esko Tirronen, Ulla ja minä, 1959, öljy kankaalle. Kouvolan taidemuseo Poikilo. Kuva Harri Hirvonen

Kuvataiteilijan tärkeästä työvälineestä eli ateljeesta yhdistettynä itse taiteelliseen työskentelyyn ei ole juurikaan kuvallista aineistoa kokoelmateosten joukossa. Pari esimerkkiä kuitenkin kuvaavat tätä taiteilijan arjen ympäristöä, missä työskentelyn ohella puhutaan taiteesta ja sen paikasta yhteiskunnassa sekä hieman juhlitaankin. Sekä Olavi Laine (19221983) teoksessaan Alaston malli (19601980) että Riitta Virtanen alastonmallitutkielmassaan vuodelta 1982 tuovat esille tämän varsin tärkeän teeman taiteellisessa työskentelyssä ja siihen kouluttautumisessa.

Maalattu alastonmallitutkielma ataeljeesta, mahdollisesti liioiteltu kuvaustapa.
Olavi Laine, Alastonmalli, 1960-1980, öljy kankaalle. Kouvolan taidemuseo Poikilo. Kuva Harri Hirvonen

Kuvataiteilija loistaa kuitenkin näissä teoksissa poissaolollaan. Sitä harvemmaksi käyvät teokset taiteilijasta työnsä ääressä – ainakaan taiteilijasta itseään kuvaamassa. Sen sijaan taiteilija saattaa joskus päätyä arvon kollegan tarkkailevan katseen alle ja teoksen aiheeksi, kuten Esko Heikkilän (19121994) nimeämättömässä akvarellissa on käynyt elävää mallia taidekurssilla vuonna 1949 piirtävälle Esko Tirroselle.

Akvarellimaalaukseen kuvattu piirtävä hahmo takavasemmalta sivuprofiilista.
Esko Heikkilä, nimeämätön (muotokuva: Tirronen), 1949, akvarelli paperille. Kouvolan taidemuseo Poikilo. Kuva Harri Hirvonen

Vaikutteiden ja kontaktien hakeminen hieman kotiympyröitä kauempaa virkistää aina taiteellista tekemistä, tuo uusia näkemyksiä ja virittää parhaimmillaan taiteilijan mielen eri asentoon kuin matkaan lähdettäessä. Esimerkiksi tekniikkaan ja tyyliin sekä värien ja valon käsittelyyn saattaa tulla useinkin jotain uutta viritystä, kun irrottaudutaan pohjoisen tutusta vaikutuspiiristä. Vieno Elomaan (19091994) Ateljee Pariisissa (19561990) viipyy samoissa tunnelmissa kuin Åke Lyrholm, joka avaa meille grafiikan teoksessaan näkymän ateljeensa ikkunasta Montmartrella vuodelta 1979. Taiteen vanha pääkaupunki tekee jälleen tehtävänsä sen museokokoelmista ja katujen vilinästä ammentaville taiteilijoille.

Maalaus, sisäkuva huoneesta.
Vieno Elomaa, Ateljee Pariisissa, 1956-1990, öljy kankaalle. Kouvolan taidemuseo Poikilo. Kuva Harri Hirvonen

Kun nämä kansainväliset vaikutteet on siirretty taiteilijan mielen ja käsien yhteistyönä kankaalle tai muulle alustalle, onkin aika miettiä niiden julkistamista ja altistamista taidemaailman palautteelle. Kalle Virkkilä (1928) on veistänyt puusta varsin oikeaan osuvan, ilmeikkään ja humoristisen kuvan taidekentän yhdestä keskeisestä portinvartijasta, taiteen sisältöjen ja merkitysten sanallistajasta eli Kriitikosta (1981). Teos muistuttaa työhuoneeni oven pielessä seisoessaan ja seinällä olevaa nykytaiteen teosta puntaroidessaan meistä taidemuseotyöntekijöistä sekä taiteen vaalijoina että myös vallan käyttäjinä omissa rooleissamme taiteen kriitikoina.

Veistetty puuhahmo katsoo yläviistoon käsi leualla.
Kalle Virkkilä, Kriitikko, 1981, puu. Kouvolan taidemuseo Poikilo. Kuva Harri Hirvonen

Huumoria on mukana myös Eero Eirton (19472004) vuonna 1974 maalaamassa teossarjassa kuvataiteilijan työvälineistä. Pelkistetyt asetelmat kankaista, maalausaineista, ja pensseleistä ovat kuin tiivistymiä ateljeen sisällöstä ja tunnelmista joko kesken jääneen tai loppuun saatetutun teoksen ääreltä. Teoksessa Illalla (1974) on hieman haikean surumielistäkin tunnelmaa, jossa voi aistia samaa kuin taiteilijaelämän haastavia ja nurjiakin puolia surrealistisesti kommentoivassa Eirton Taiteilijan pöytä -teoksessa vuodelta 1985. Jääkö taiteilijan urasta jäljelle vain puhtaaksi pyyhitty pöytä ja pensseli vai onko siinä jonkin uuden alku, tyhjänä odottava kangas?

Maalarintarvikkeita hyllyllä maalattuna tummalle taustalle.
Eero Eirto, Illalla, 1974, öljy kankaalle. Kouvolan taidemuseo Poikilo. Kuva Harri Hirvonen

Kouvolan taidemuseo Poikilon kokoelmissa olevien taideteosten lisäksi taiteilijaelämää on kuvattu myös Kouvolan kaupunginmuseo Poikilon valokuvakokoelmien otoksissa. Kuvataiteilijoista on sekä henkilöpotretteja että taiteen tekemiseen liittyviä kuvia ja videoita, esimerkiksi työhuonetyöskentelystä. Materiaalia on muun muassa Olavi Reimanista, Irmeli Tarmosta ja Esko Tirrosesta. Näiden kuvien syväluotaus onkin sitten jo toisen tarinan aihe.

Taiteilijaelämän iloista ja suruista sekä erityisesti siitä piiloon jäävästä arkisesta luovasta työstä muistuttaa symbolisesti ja konkreettisesti työhuoneeni ikkunalaudalla oleva tuntemattoman taidemaalarin paletti, jonka löysin taannoin kirpputorilta. Sen haljenneessa ja kuluneessa puupinnassa sekä paksuissa värikerrostumissa on muistumia pitkistä työhuoneella vietetyistä tunneista, joiden tuloksista voimme nauttia omien kokoelmateostemmekin muodossa.


Harri Hirvonen

harri.hirvonen(at)kouvola.fi

Kirjoittaja on Kouvolan taidemuseo Poikilon taidekokoelmista vastaava amanuenssi

Kommentit