Ilmiöitä ja olioita – Timo Heino, Jaakko Tornberg, Timo P. Vartiainen ja Jäte nro 6, How Great – Jan Ijäs Kouvolan taidemuseo Poikilossa 4.2.-25.4.2021

Taidenäyttelyt ovat usein monien vuosien projekteja, niin myös Ilmiöitä ja olioita -näyttely. Se sai alkunsa melko tasan kolme vuotta sitten HAM kulmasta, jossa ympäristötaiteilija Timo P. Vartiaisella oli näyttely ”Roska on luksusta – Dyykkejä antroposeenin ajassa”. Poisheitetystä käyttökelpoisesta tavarasta rakennetut asetelmat kertoivat konkreettisesti ja ajatuksia herättävästi kulutustavoistamme, arvoista ja ajan kulumisesta. 

Ilmiöitä ja olioita -näyttely on laajentunut alkutilanteestaan kuvaamaan monipuolisesti ja kiinnostavalla tavalla suhdettamme materiaan. Esillä olevia teoksia voi tarkastella monesta eri näkökulmasta, esimerkiksi kulutuksen ja sen kritiikin, materian kiertokulun, jätteen ja kierrätyksen tai materian ja erilaisten aineiden symboliikan kautta. Ilmiöitä ja olioita -näyttelyä täydentää oivallisesti Jan Ijäksen Jäte -sarjaan kuuluva dokumenttielokuva How Great, joka on nähtävissä Kino Poikilossa. 

Timo Heino_1: Kuvateksti: Timo Heino, Addiktio, 2011, kärryveistokset. Vasemmalla Timo Heinon Yöportieri, 2007, eri ihmisiltä kerättyjä sormenjälkiä narikkalapuilla, alumiinikoukut. Kuva Poikilo-museot/Mari Lehtosalo.

Timo Heino ja aineiden kiinnostava kiertokulku

Aineellinen elämismaailma kaikessa rikkaudessaan on kuvataiteen tohtori Timo Heinon työskentelyn lähtökohta. Hän kertoo olevansa kiinnostunut aineiden kiertokulusta ja muodonmuutoksista. Heinon teokset ovatkin kuin kohtauspaikkoja erilaisille materiaaleille ja esineille. Ne ovat täynnä merkityksiä ja ajallisia kerrostumia. Hän luo teoksensa usein materiaalien yllättävistä yhdistelmistä, joiden myötä teoksiin syntyy odottamattomia ja arvaamattomia ulottuvuuksia. Heinon teoksissa materiaalit ja esineet eivät ole vain passiivisena raaka-aineena, vaan niillä on aktiivinen rooli toimijana. 

Taidemuseo Poikilon tila pilareineen ja niiden muodostama rytmiikka kiehtoivat taiteilijaa. Pilarit ja tilan korkeus antoivat mahdollisuuden Addiktio-installaation ripustamiseen vuoropuheluun arkkitehtuurin kanssa. Addiktio muodostuu seitsemästä alkuperäisen muotonsa menettäneestä ostoskärrystä ja köysistä, joiden avulla kärryt on ripustettu tilaan. Köydet piirtävät tilaan graafisen viivaston, joka tuo installaatiolle rytmiä ja dynamiikkaa. 

Addiktio eli riippuvuus on pakonomaista tarvetta käyttää jotain sellaista ainetta tai jatkaa toimintaa, joka on yksilölle tavalla tai toisella haitallista, mutta joka samalla aiheuttaa mielihyvää tai on muuten palkitsevaa. Tässä kontekstissa ostoskärryt voisivat symboloida pakonomaista tavaroiden ostamista ja korkealle kohoava installaatio tavarataivasta, jonka tavoittelu aiheuttaa ongelmia niin yksilön kuin ekologisuuden näkökulmasta.

 Jaakko Tornberg, yksi osa Työväki-sarjasta, sekatekniikka. Kuva Poikilo-museot/Mari Lehtosalo.  

Jaakko Tornbergin inhimilliset pienoisveistokset

Taiteilija Jaakko Tornberg on ollut lapsesta saakka kiinnostunut vanhoista romuista ja paikoista, jonne ne päätyvät. Kirpputoreilta, kierrätyskeskuksista, romuttamoilta ja kaatopaikoilta löytyvät Tornbergin teosten materiaalit. Poisheitetyt, hylätyt romu- ja roskamateriaalit saavat hänen käsissään uuden elämän ja uusia merkityksiä. Tornbergin teoksia luonnehtivat huumori, leikkisyys ja oivallukset, mutta samalla niistä voi lukea kulutus- ja kertakäyttökulttuurin kritiikkiä.

Teoskokonaisuus Työväki (2005–2021) koostuu 235:tä pienoisveistoksesta. Joukossa on myös Green ja Luxus -sarjoihin (2018–2021) kuuluvia teoksia. Veistokset ovat robottimaisia, mutta silti inhimillisiä ja yksilöllisiä. Niillä on huvittavia ja hellyttäviä, mutta myös liikuttavia ja hieman surumielisiä piirteitä. Hahmoista voi löytää valtavan määrän yksityiskohtia, jotka tekevät jokaisesta oman persoonansa. Vuoden 2008 Galleria Sculptorin näyttelyn jälkeen Tornberg sai robottimiehen maineen, kun galleria täyttyi sadoista robottihahmoista. 

Jaakko Tornberg, Työväki, 2005–2021. Kuva TAVATON Media/Timo Tuviala.

Timo P. Vartiainen – Roska on luksusta

Ympäristötaiteilija Timo P. Vartiainen käynnisti arjen ja kulutustottumusten kartoituksen vuonna 2012 työsarjallaan Kodin garbologiaa. Garbologia, jota on nimitetty mm. roskatieteeksi, on arkeologian ala, joka tutkii nykyihmisen jättämiä jälkiä, roskaa ja kaatopaikkoja. Termin teki tunnetuksi amerikkalainen arkeologi William Rathje 1970-luvulla. 

Taidemuseo Poikilon yläkerrassa on Vartiaisen garbologisia installaatioita, roska-astioista ja jätelavoilta kerättyjä hyväkuntoisia tavaroita, joilla olisi ollut edessään vielä pitkä käyttöikä. Esinekoosteiden edessä mieleen nousee kysymys, miksi ihmiset heittävät niin paljon käyttökelpoista tavaraa pois? Taiteilijalla ei tähän kysymykseen ole vastausta. Roskat kertovat jotain niistä ihmisistä, jotka ovat heittäneet ne pois, mutta myös ihmisistä, jotka katsovat niitä. Roskapussien sisältö saattaa paljastaa meistä asioita paljon totuudenmukaisemmin kuin haluaisimme edes tunnustaa. 

 Timo P. Vartiainen, Roska on luksusta esinekoosteita. Kuva TAVATON Media/Timo Tuviala

Jan Ijäs, bittiroskaa ja elektroniikkaromua

How Great -teoskokonaisuus (45 min) on mediataiteilija ja elokuvaohjaaja Jan Ijäksen ihmiskunnan erilaisia jätteitä käsittelevän Jäte-sarjan kuudes osa. How Grate on kuvattu Suomessa, Etelä-Koreassa, Ghanassa ja Turkissa. Eri maissa kuvatuista osista muodostuu puhutteleva kokonaisuus, jossa käsitellään addiktioita, ekologiaa, sensuuria, mutta myös hengissäpysymistä. 

Elokuva alkaa Helsingistä Uspenskin katedraalin luota. Sen alla sijaitsee II maailmansodan aikaiseen väestönsuojaan rakennettu palvelinkeskus. Uspenskin konesalia on mainostettu maailman ekotehokkaimmaksi. Sen viilentämiseen käytetään kylmää merivettä. Palvelinkeskukset säilövät elektronista informaatiota, joiden säilymisestä palvelinkeskuksissa ja pilvipalvelimissa olemme yhä riippuvaisempia. Ekologisen palvelinkeskuksen globaalina kääntöpuolena voi nähdä elektroniikkaromun kaatopaikan Ghanassa, joka on harmaa, savusta läpinäkymätön maanpäällinen helvetti, joka myrkyttää siellä työskentelevien elämän. 

Toiveikkuutta elokuvassa edustaa Ankaran Çankayan roskien kerääjät, jotka ovat koonneet kotikirjastojen hylätyistä kirjoista noin 25 000 niteen julkisen kirjaston. Ihmiset luopuvat kotiensa kirjoista sähköisten medioiden vuoksi, mutta valtion harjoittama nettiaineiston sensuuri, voi saada aikaan kirjojen lukemisen arvonnousun. 

Stillkuva elokuvasta How Great, 2019. Kuva Jan Ijäs 

Kirjoittaja on Kouvolan taidemuseo Poikilon intendentti Mari Lehtosalo