AV-arkki on vuonna 1989 perustettu taiteilijajärjestö, jossa on kolmisensataa taiteilijajäsentä sekä muutama mediataiteeseen erikoistunut yhteisöjäsen. 1960-luvun alusta tähän päivään ulottuvassa arkistossamme on yli 2000 teosta ja määrä kasvaa vuosittain reilulla sadalla teoksella.
Mitä on videotaide tänään, kun liikkuva kuva on vallannut medioituneen arkiympäristön joka sopen ja toisaalta termi voi herättää myös kaikuja arkaaisen kolhoista videokameroista ja pikkuruisista kuvaputkimonitoreista? Olen työssäni AV-arkin ohjelmakoordinaattorina huomannut, että osa taiteilijoista haluaa teoksiaan kutsuttavan esimerkiksi kokeelliseksi elokuvaksi ”videoiden” sijaan, kun taas toiset katsovat tekevänsä videoinstallaatioita ja yllättyvät, kun teos saattaakin herättää kiinnostusta myös elokuvafestivaaleilla.
Itse olen mieltynyt kieltämättä kankeaan sanayhdistelmään ”taiteilijain liikkuva kuva”, sillä se ei ota kantaa välineeseen vaan lähtökohtaan: useimmat teokset ovat yksittäisen taiteilijan tuotantoja, osan takana on taiteilijoiden perustama tuotantoyhtiö, mutta joka tapauksessa useimmiten niiden takana on erilaisia lähtökohtia, traditioita ja arvoja kuin perinteisen valtavirtaelokuvateollisuuden tuotteissa. VIDS21-tapahtuman teosten budjetit vaihtelevat kengännauhabudjetista isompiin tuotantoihin, mutta suurehkonkin tuotantoarvon teokset ovat pienimuotoisia verrattuna keskimääräiseen pitkän elokuvan budjettiin.
Väline voi olla joko merkityksetön tai hyvinkin merkitsevä: digitaalinen kuvaus yhdistää sekä useimpia videotaide- että kassamagneettielokuvatuotantoja. Toisaalta osa AV-arkin taiteilijoistakin, muun muassa VIDS21-tapahtumassa nähtävä Saara Ekström sekä tapahtumaan liittyvän teoskilpailun voittanut Jonna Kina, haluaa edelleen kuvata nimenomaan filmille.
Miten lähestyä videotaidetta Lappeenrannan linnoituksessa syys-lokakuun pimenneiden iltojen valopilkkuina? Videoinstallaatioiden määrä voi häkellyttää yhä useammassa nykytaidenäyttelyssä kävijän, sillä teosten kesto voi tuntua ulkoiselta pakolta, joka säätelee näyttelykäynnin rytmiä ja siihen käytettyä aikaa. Kehotan varaamaan mahdollisuuksien mukaan aikaa mutta rohkaisen myös pikaisempiin pistäytymisiin!
Videotaiteen katselijan on toisinaan ehkä hylättävä ajatus, että jonkin teoksen voisi vastaanottaa ”kokonaan”. Toisaalta voi olla tervehdyttävääkin pysähtyä jonkun tai joidenkin teosten äärelle ja uppoutua niihin, pysähtyä teoksen maailmaan sen keston ajaksi. Varsinkin nykytodellisuudessa, jossa kämmenellämme pyörii loputon virta videoita levottomana, nopeasti pois näkyvistä ja mielestä pyyhkäistävinä ärsykkeinä ja kiihokkeina, on hyvä hetkeksi oikaista ryhti ja kohottaa katseensa pienistä ruuduista suuriin installaatioihin.
Teoksista useimmissa ei ole dialogia, aivan muutamaa lukuun ottamatta. Ne siis välittävät jotain havaintoa, tunnetta, ajatusta tai kokemusta ensisijaisesti muilla keinoin kuin sanallisen kerronnan välityksellä. Mutta toisin kuin staattisissa maalauksissa tai veistoksissa, videotaiteen kuva-aines on jatkuvassa muutoksessa, tilan lisäksi ajassa.
Lappeenrannan taidemuseon kuratoima valikoima AV-arkin teoksia edustaa monipuolisesti ajankohtaisen videotaiteen eri puolia. Teoksissa on näyttävyyttä, joka kantaa ilman selkeää kertomusmuotoakin. Petra Lindholmin Bystanders (2020) lennättää katsojan tunnelmasta ja näkymästä toiseen, rautatieasemilta autiomaihin, mehiläisten tyköä ulkoavaruuteen. Arttu Niemisen Awareness (2019) on kuin meditaatiohetki lumisessa metsässä.
Viittaukset muuhun taiteeseen näkyvät Jussi Eerolan teoksessa Blue Honda Civic (2020), joka on kuin elokuvaversio klassisesta, matkalaisen näkökulmasta esitetystä maisemataiteesta, kuten Werner Holmbergin maalauksesta Maantie Hämeessä tai Helteinen kesäpäivä (1860). Sami van Ingen käyttää usein elokuvissaan found footagea eli löydettyä filmimateriaalia ja on väitellytkin tohtoriksi aiheesta. Elokuvan Polte materiaalina on Teuvo Tulion kadonneeksi luullun Nuorena nukkunut (1937) ainoat säilyneet kohtaukset, joita ajan hammas on jo jäytänyt.
Huoli yhteiskunnan kehityksestä on läsnä Marko Lampisuon Kansallismaisemassa (2019), monitorilta toiselle moninkertaisesti kuvatussa teoksessa, joka tuo esiin konservatiivisen nationalismin ja äärioikeiston nousun yhteyden. Saara Ekströmin Shadow Codex (2021) on runollinen tutkielma nyt jo elämysteollisuuden käyttöön muutetusta Kakolan vankilasta, sen entisten asukkaiden seiniin jättämistä jäljistä.
Osassa teoksia on toki kertomuksellisuutta ja koskettavuutta, huumoriakin. Mox Mäkelän teokset ovat usein tummasävyisiä mutta humoristisia ja mielikuvituksellisia. Mäkelän Pehmuste (2016) on vauhdikas pieni seikkailu, josta ei yksityiskohtia puutu. Marja Helanderin Suodji (2020) on koronaviruspandemian innoittama toisinto Helanderin suvussa kulkevasta veijaritarinasta: Helanderin esi-isä juksasi Espanjantaudin aikaan kuolemaa asettumalla jo valmiiksi hautaan.
VIDS21 tarjoaa monipuolisen katsauksen lukuisiin eri lähestymistapoihin, joiden keinoin liikkuvan kuvan taiteilijat voivat välittää katsojalle yllättäviäkin havaintoja, vaativia ajatuskulkuja, mutta myös ihmiseloon niin olennaisesti kuuluvia kokemuksia ja tunteita. Kaiken ei tarvitse avautua katsojalle välittömästi – teosten kanssa voi oleilla samassa tilassa tarvittaessa toisenkin tovin, ja parhaimmillaan niiden kuvasto ja ajatusto jää vaivaamaan mieltä vielä tilasta poistumisen jälkeen.
Tytti Rantanen
kirjoittaja on suomalaisen mediataiteen keskus AV-arkin ohjelmakoordinaattori
Kommentit
Lähetä kommentti