Kuvat, sanat ja yleisöt



Maaliskuussa Designmuseon tiloissa Helsingissä järjestettiin koulutustilaisuus, jonka otsikko oli Writing for the Audience eli Yleisölle kirjoittaminen. Koulutuksen ja siellä käydyn keskustelun vetäjinä toimivat Laura Robertson ja Mike Pinnington Liverpoolista. Koulutuksen järjestivät Suomen museoliitto ja Finnish Art Agency.



Writing for the Audience (c) Finnish Art Agency

Heti aluksi kokosimme yhteen erilaisia tekstityyppejä, joita museoiden työntekijät työssään tuottavat. Listasta tuli yllättävän pitkä, kun erilaisia tekstejä tuotetaan eri lukijoille ja eri tilanteissa. On yleisölle suunnattuja seinätekstejä, näyttelytekstejä, mahdollisesti erilaisia ohjeita, tiedotetekstejä, verkkosivujen tekstejä, some-tekstejä, blogi-tekstejä jne.


Brittiläisten kouluttajiemme yksi lähtökohta oli, että erityisesti nykytaiteessa teosten tueksi tarvitaan tekstejä selittämään niitä. Ainakaan kovin voimakkaita vastalauseita ei kuulijajoukosta noussut esille. Toisaalta keskustelimme museoasiakkaiden joskus antamasta palautteesta, että teoksia ei saisi kuitenkaan selittää liikaa tai ylitulkita.

Laura Robertson (c) Finnish Art Agency

Kaikki taiteilijat, taideteoreetikot ja kriitikot eivät ole aina olleet samaa mieltä kouluttajiemme kanssa. Tyypillisesti puhuttu kieli tai kirjoitettu teksti rajaa ja määrittelee visuaalista kokemusta ja taideteoksesta tehtävää tulkintaa. Tätä on pidetty ongelmana, josta olisi päästävä eroon, jotta kuva voisi toimia ns. omilla ehdoillaan. 1960-luvulla minimalismiksi kutsutun taidesuuntauksen astuessa esiin, ihmiset vaativat ja toivoivat teoksille selityksiä ja tulkintoja. Tästä huolimatta minimalismia edustavan taiteilija Frank Stella antama ohje oli: ”What you see is what you see” eli ”Se, mitä näet, on se, mitä näet”. Hän edusti kantaa, jonka mukaan mitään sanallisia selityksiä ei tarvita.

1970-luvun alussa kirjailija Tom Wolfe pilkkasi erityisesti amerikkalaista abstraktia ekspressionismia ja aivan erityisesti aikakauden New Yorkilaisia taidekriitikoita kirjassaan The Painted Word. Wolfe esittää että, kun moderni (ei-esittävä ja abstrakti) kuvataide yritti päästä eroon verbaalisista ja kielellisistä vaikutteista, se päätyi paradoksaalisesti pelkäksi kriitikoiden ja taideteoreetikoiden kirjoitusten kuvitukseksi. Samalla taide on pilalla, koska se ei hänen mukaansa tullut toimeen ilman selittäviä tekstejä.

Joitakin vuosia sitten ilmestyneessä kirjassaan CultivatingPicturacy. Visual Art and Verbal Interventions James Heffernan puhuu kaikesta kritiikistä sekä taidetta koskevasta kirjoittelusta ”kuvien puolesta puhumisena”. Katsoessaan, tulkitessaan ja yrittäessään ymmärtää kuvataidetta Heffernan, kirjoittaa haluavansa käyttöönsä kaiken mahdollisen avun, vihjeet ja tarinat, jotta hän voisi ymmärtää teoksia paremmin ja samalla nauttia enemmän taiteesta.

Kaikki taidemuseoissa tuotetutkaan tekstit eivät suoraan viittaa taideteoksiin, selitä niitä tai tulkitse niitä. Tästä huolimatta kaikki yleisölle suunnatut tekstit ohjaavat tapoja katsoa taidetta ja vaikuttavat ihmisten asenteisiin taidetta ja museoita kohtaan. Näin ollen ei ole sama, miten näyttelyitä nimetään tai minkälaisia tiedotteita ja seinätekstejä kirjoitetaan.

Kenelläkään ei ole puhdasta katsetta, johon sanat, kieli tai kokemus ei olisi vaikuttanut. Kuvataide ei ole koskaan ollut irrallaan sen yhteydessä, vieressä tai jossakin ympärillä olevista sanoista, ajatuksista ja asioista.

Kuvaa ja taidetta koskevasta kielestä ja sanoista tulee mieleen myös muutama menetelmä, joilla museo voi antaa ääneen (eli sanat) yleisölleen. VTS (Visual Thinking Strategies) menetelmällä museovieras päätyy kertomaan muille museovieraille, mitä hän teosten äärellä kokee ja miten hän teokset näkee. Lappeenrannan museoiden lanseeraaman niin kutsuttu Vertaisihmettely sitä vastoin kannustaa keskustelemaan museoissa. Näiden osalllistavien menetelmien lisäksi kuvailutulkkauksen (katso mm. Kaakkuri 2013, s. 11) avulla näkövammainen tai jopa sokea pääsee kuvailun kautta tutustumaan kuvataideteoksiin ja kuulemaan esimerkiksi minkälaisiin asioihin kuvataidetta katsottaessa kiinnitettään huomiota vaikka ei näitä asioita pääsisi näkemäänkään. Laura Robertson ja Mike Pinnington kertoivat myös Tate Liverpool museossa tehdyistä yleisön osallistamiseen tähdänneistä hankkeista.

Kuvat ja kuvataide toimivat varmasti usein ilman sanojakin, mutta kohdatessa jotain vierasta, uutta, yllättävää tai vaikka pelottavaa sanat on usein tärkeäksi tueksi.

Laura Robertson on koulutukseltaan taitelija. Hän toimii taidekriitikkona ja on mm. The Double Negative verkkolehden toimittaja ja yksi perustajista.

Mike Pinnington on taustaltaan ja koulutukseltaan toimittaja. Hän toimii Tate Liverpool museossa nimikkeellä content editor eli hän vastaa museon yleisölle tuottamista ja eritysesti näyttelyjä koskevista teksteistä.

Mikko Pirinen
amanuenssi, Lappeenrannan taidemuseo