Pinkkiä betonia! Kouvolan taidemuseo Poikilo 30 vuotta


Elokuussa 2017 tulee kuluneeksi 30 vuotta siitä kun arkkitehti Erkki Valovirran suunnitteleman Kouvola-talon taidemuseotilat vihittiin käyttöön. Kyseessä oli ja on edelleen Kymenlaakson ainoa taidemuseo, joka näiden vuosien aikana on kohottanut Kouvolan taidekaupunkien joukkoon – ei mikään huono saavutus.

Juhlavuoden kunniaksi Taidemuseo Poikilo on julkaissut uuden kokoelmaluettelon, nimeltään Pinkkiä betonia! Edellinen teosluettelo julkaistiin 1993, joten aika on ajanut sen ohi jo kauan sitten.Googlen, taidemuseoiden yhteisten tietokantojen ja digitaalisen kuvankäsittelyn aikakaudella kysymys painetun luettelon julkaisemisesta ei ollut ensimmäisenä mielessä, varsinkin kun Kouvolan taidemuseon ajantasaiset teostiedot ovat koko ajan julki Finna-palvelussa. 

Pinkkiä betonia! ei olekaan mikä tahansa perinteinen kokoelmaluettelo – sen sijaan siinä kerrotaan, mitä ”betonikaupunki” Kouvolassa on saatu aikaan taiteen saralla viime vuosina. Siinä kerrotaan huippuhetkistä, ARS II –näyttelyn suunnittelusta ja toteutuksesta, taide-elämästä Kouvolassa ennen ja nyt, ja siinä avataan tietä laajemmalle Pohjois-Kymenlaakson taidehistorialliselle tutkimukselle.


ARS 11 näyttelyn avajaiset, tekstiiliteos 
You and I General Store yleisön ihmeteltävänä.
 Kuva: Johannes Wiehn.

Näyttelyiden  kansainvälistyminen ja Poikilo-brändi

Kouvolan taidemuseon johtajaksi 2005 nimitetty FM Johanna Vuolasto kertoo kirjassa kuvaavasti olosuhteista, joissa joutui aloittamaan työnsä. Hän aloitti yhteistyön suurten taidemuseoiden kuten Ateneumin ja Kiasman kanssa. Kouvolan kaupungin taloudellinen Kiina-yhteistyö johti siihen, että myös taidemuseossa järjestettiin Kiina-aiheisia näyttelyitä.  Kokoelmiin ostettiin kiinalaisia nyky- ja kansantaiteen teoksia. Viimeinen Kiina-näyttely oli 2009, ja sen sai kuratoida Johanna Vuolasto itse, valiten taiteilijoita kuuluisasta Songzhuangin taiteilijayhteisöstä.

Kansainvälinen yhteistyö vaihtui 2011 Afrikkaan, jolloin taidemuseo oli mukana satelliittimuseona Kiasman ARS 11 -näyttelyssä. Keniasta saapui nykytaiteilijoita Kouvolaan.
Kaikkein suurin näkyvä muutos tapahtui 2011, jolloin syntyi Poikilo-brändi. 
ARS 11 –yhteistyökuvioissa alettiin miettiä markkinointia, jossa näkyisivät selkeämmin uudet tuulet pelkän virkamiesmäisen ”Kouvolan taidemuseon” nimen sijaan. Taiteilija Pekka Nissinen oli aloittanut 2008 tuottaa puusta veistettyjä Poikilo-puuveistoksia, ja hänellä oli niiden taustalle sopiva fiktiivinen tarina – tarina pojasta, joka veistää tyttöystävälleen puusta iloa tuottavan poikilo-kapulan.

Poikilon tarina ja siihen liittyvät esineet, uusi logo ja vaaleanpunainen iloa tuova väri yhdistettiin, ja Poikilo -museo oli syntynyt.Valtakunnallisen ARS 11 markkinoinnin yhteydessä brändi pääsi näkyviin ympäri Suomea ja kansainvälisesti. Siitä lähtien Kouvolan kaksi museota, kaupunginmuseo ja taidemuseo, on tunnettu Poikilo-museoina

Nissinen, Poikilot puun ympärillä.

Kokoelmat laajentuvat mediataiteeseen ja valokuvaan

Kun uusi taidemuseo oli rakennettu 1987, seurasi kokoelmien kasvu hyvin paljon näyttelylinjauksia. Näyttelyt painottuvat suomalaiseen nykytaiteeseen. Uuden taiteen ja taidekäsityksen tuulet puhalsivat. Helena ja Jyrki Kalke, taiteilija-arkkitehtipariskunta, innostuivat perustamaan Helsinkiin monilla taiteen aloilla kokeilevan Galleria Agoran, joka sai ”kouvolalaisen kultuurihuoneiston” nimen. Se toimi vain vajaan vuoden 1963-1964, mutta galleriaan kertyneen informalistisen kokoelman kodiksi tuli monien vaiheiden jälkeen Kouvolan taidemuseo. Informalistien teokset muodostavat taidemuseon tärkeimmän ydinkokoelman edelleen ja niitä täydennetään mahdollisuuksien mukaan.

Suurena harppauksena oli kuntaliitos 2009, jolloin viisi kuntaa, Anjalankoski, Elimäki, Jaala, Kouvola, Kuusankoski ja Valkeala, tekivät kuntaliitossopimuksen. Kouvolan taidemuseo velvoitettiin huolehtimaan yhteisestä kokoelmasta, joka lukumääräisesti lähes kaksinkertaistui, ollen nykyisin noin 2500 teosta. Taidemuseon kokoelmaan kuuluu myös julkinen taide, eli julkiset patsaat ja seinämaalaukset.

Merkittävimmät taiteilijat taidemuseo Poikilon kokoelmissa ovat edelleen Esko Tirronen ja Ulla Rantanen, joiden teoksia taidemuseo kerää tietoisesti lisää saaden lahjoituksia ympäri Suomea. Pohjois-Kymenlaakson nykytaiteilijat kuuluvat itsestään selvästi kokoelmahankintoihin – Mikko Sakala, Ville Viinikainen, Ulla Sinkkonen, Irmeli Tarmo, Sanna Majander ja Markku Metso kuuluvat kouvolalaiseen ydinjoukkoon. 

Kolmen vuosikymmenen aikana on valokuva saavuttanut aivan uuden aseman taidekokoelmissa, esimerkkinä valtakunnallisesti tunnetun, Kouvolan Muhniemellä asuvan Raakel Kuukan teosten hankinnat. Mediataidetta ja interaktiivisia teoksia on hankittu Merja Heinolta, Pekka ja Teija Isorättyältä ja Charles Sandisonilta.


Pohjois-Kymenlaakso taiteen lähteenä

Kouvolan tunnetuin betoninähtävyys, Pohjola talo, 2009.
 Kouvostoliitto-taideprojektin teos, betoni ja siirretty valokuva, 
17 x 9 x 6,5 cm.  Kuva: Pirkko Porkka.
Kymenlaakson maisema ei ole koskaan kuulunut varhaisten ns. kansallismaisemien joukkoon Kolin, Punkaharjun, ja Aavasaksan tapaan, vaan se on tunnettu teollisuusmaisemana. Kymijoki ja sitä kuvanneet taiteilijat mm. Victor Westerholm, ovat olleet avainasemassa Pohjois-Kymen valtakunnalliselle tunnettuudelle.

Taidemuseon kokoelmissa Kymijokea ovat kuvanneet Yrjö Yrjölä, Niilo Eklund, Jouko Raita, Laura Järnefelt ja Aarne Ari Elimäeltä, joka kuvasi tärkeää liikennekohdetta, Korian rautatiesiltaa sekä Elimäen järveä joka kuivatettiin maatalouden tarpeisiin.

Nostalgisen menneen agraarimaailman dokumentoijia oli mm. taiteilija ja graafikko Tapani Lemminkäinen, joka oli aktiivinen kulttuurihenkilö. Hän teki dokumentointimatkoja Jaalaan ja Elimäelle, ja piirsi vanhoja rakennuksia, ihmisiä ja työtapoja kansatieteelliseen tapaan. Hän piirsi myös sarjan Vanhaa Kouvolaa, kuvaten purku-uhan alaisia Kouvolan puutaloja.

Muita lähiympäristöään kuvanneita paikallisia taiteilijoita ovat Vieno Elomaa, Eino Hokkanen, Esko Heikkilä, Pentti Wilkko, Leena Puolatie, Arja Vaija sekä monta muuta. Osa näistä on itseoppineita harrastajia. Kaikkia yhdistää halu kuvata lähiseutua. Tiettävästi Pohjois-Kymenlaaksoa taideaiheena - Kymijoki-maalareita lukuun ottamatta - ei ole lainkaan tutkittu aikaisemmin, joten sellaiseen Pinkkiä betonia! –kirja pyrkii myös innostamaan.
Pinkkiä betonia! –julkaisu avaa nuoren taidemuseon peruslähtökohtia ja toivottavasti herättää positiivisia ajatuksia perifeerisen museon mahdollisuuksista toimia omalla vaikutusalueellaan taidekeskustelun herättäjänä ja oman taiteen tallentajana.


Anna-Kaarina Kippola, FM  Amanuenssi









Kommentit