”Se pistää kuvittelemaan” – Imatran julkisessa taiteessa tuntuu itäraja

Vesi virtaa nopeaan. Se pauhaa. Tyrskyjen ilmeet vaihtelevat ja saavat kuvittelemaan kaikenlaista.

”Oletettavasti esi-isämme suhtautuivat koskeen kunnioittavasti, pelonsekaisella hämmästyksellä”, kuvaa Sven Hirn Imatran tarinassaan (1988).

Pitkään kosken rannat säilyvät luonnonvaraisina, asumattomina, ja 'Imatra' samaistetaan alkukantaiseen voimaan sekä pahansuopiin luonnonilmiöihin. Koski on karjuva villipeto.

Kun Gallen-Kallela ja Edelfelt luonnostelevat Imatraa, se näyttää vielä ylivoimaiselta kahlita. Vuonna 1929 koski padotaan. (Kuva: K. E. Ståhlberg, 1983, Museovirasto)

Sitten, yhdessä historian silmänräpäyksessä, olio tai asiantila, johon ’Imatra’ viittaa, muuttuu toiseksi. Koski muuttuu kaupungiksi.

 

Kun nykyisin puhumme Imatrasta, tarkoitamme ensi sijassa kaupunkia – ja koskea. Kesynä virtaileva vesi teollisuustaajamista yhdistellyin maa-alueineen vain tuntuu olemuksellisesti aivan eriltä kuin se, mihin nimellä alkujaan viitataan.

 

Mutta kuuluu Imatran-syntytarinaan karjuvan villipedon ja sen kesyttäneen teollisuusmielikuvituksen ohella muutakin. Siihen kuuluu olennaisesti sota ja rauha.  

 

Koko Vuoksenlaakson on määrä kehittyä eri tavalla, mutta viime sotiemme rauhanteossa valtakuntien rajat Vuoksi-varressa siirtyvät toisin, kuin maassamme toivotaan. Yhden kauppalan sijaan syntyy toinen, Enson sijasta Imatra.

 

Ja vähän ennen kuin Imatra perustetaan, saa jo alkunsa sen ensimmäinen patsashanke. Imatran ensimmäisen julkisen taideteoksen luonnostelu on jo alkanut, vaikka kukaan ei sitä vielä tiedäkään. 

 

Seuraavaksi kertaan Imatran ensimmäisen julkisen taideteoksen tarinaa. Kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen (1917–1996) Tukinuittajat on varmasti Imatran kaupungin kokoelman painavin teos.  

 

Nykyään tämä Imatrankoskella vapaasti, ilman minkään rakennuksen selustatukea seisova veistos näyttää väläyksen perinteisen puunkuljetusmuodon historiaa. Voimme nähdä kahden graniittimiehen ilmaan kohotetut kädet ja kuvitella uittohaan kivisiin kouriin. 

 

Toinen hahmoista näyttää vanhemmalta, toinen nuoremmalta – jotain hahmojen iästä kertoo myös niiden vaatetus.

 

Nuorilla uittajilla oli tapana sitoa kaulaansa liina. Sitä kutsuttiin hurjansilkiksi.

Aimo Tukiaisen varhaisessa veistotaiteessa näkyy sota. Sotavuosina lähes kolmannes uittomiehistä on alle 18-vuotiaita, ja Tukinuittajistakin voi löytää liinakaulaisen nuorukaisen hahmon. (Kuva: Petra Lukkari)

Valtionyhtiö tilaa taidetta rakennustensa yhteyteen 

Tukinuittajat (1946–49) siis perustuu valtionyhtiö Enso-Gutzeitin tilaukseen. Yhtiö haluaa tilata taideteoksen pääkonttorinsa edustalle, 75-vuotisjuhlavuotensa aikoihin.

  

Taustalla tuntuu sota. Yhtiön pääkonttori, tehtaat ja vesivoimalaitos ovat jääneet rajan taa, ja erityisesti se tarvitsee uutta vesivoimalaitosta korvaamaan sodassa menetettyjä laitoksia.  

 

Lopulta Tukiaiselta tilatun veistoksen paikaksi valikoituu uuden punatiilestä rakennetun Tainionkosken vesivoimalaitoksen kulma tehdasyhtiön alueella, Tornan saarella, ja yhtiön paikkakunnalle rakennuttaman uuden pääkonttorin eteen päätyy toisen veistäjän työ.

 

Tukinuittajien ensimmäinen pystytyspaikka sijaitsee tuoreessa Imatran kauppalassa, joka pitää sisällään Vuoksenniskan, Tainionkosken ja Imatrankosken teollisuustaajamat. Veistos näkyy tehtaan portille, mutta alueelle on rajoitettu pääsy. (Kuva ja rajaus: Juhani Miettisen arkisto)

Taidehankinnan taustalle on arveltu tehtaan paikallisjohtaja ja taiteenkeräilijä Jalo Sihtolaa (1882–1969), ja niin asian laita onkin. Tilauksen takaa löytyy paitsi yhtiön toimitusjohtaja myös diplomi-insinööri Sihtola, jonka toivomuksesta luonnos veistosta varten pyydetään kahdelta taiteilijalta, Aimo Tukiaiselta ja Gunnar Finneltä.

 

Suomen Taideakatemian säätiön talousneuvostossakin istuneen Sihtolan harrastuneisuus pääsee käyttöön yhtiön taidehankinnoissa. Lopulta useamman vuoden vireillä ollut tilausurakka saa päätöksensä, kun Tukinuittajat valmistuu ja pystytetään vuonna 1950. Jalo Sihtola jää eläkkeelle samoihin aikoihin.

Paikallisjohtaja Sihtola avaa Tainionkosken tehtaiden painikilpailut 19.4.1945. Näihin aikoihin Imatraa maalaavat useat eturivin taiteilijat, jotka tulevat Sihtolan vieraiksi Tainionkosken Harakanhoviin. (Kuva: Imatran kaupunginmuseon kuva-arkisto)

Yhtiön tilaama taide noudattelee ulkomailta Suomeen 1920-luvulla rantautunutta suuntausta. Siinä uusien rakennushankkeiden kustannuksista osa käytetään taiteeseen. Maassamme suuntauksen kanssa samassa hengessä toimii myös jo vuosisadan alussa perustettu Taidetta kouluihin -yhdistys, jonka ykköstavoite on paikkasidonnaisten taideteosten hankkiminen.

 

Itse varsinainen prosenttiperiaate, eli valtioneuvoston päätös kaunistaa julkiset rakennukset taiteella käyttämällä rakennuskustannuksista siihen pieni osa, tulee käyttöön vasta vuonna 1956. Samoihin aikoihin perustetaan myös Valtion taideteostoimikunta.

  

Valtionyhtiö lahjoittaa veistoksen kauppalalle

Tukinuittajien aikaan Aimo Tukiainen on vielä uransa alussa. Viipurin piirustuskoulun kolmivuotisen kurssin ja myöhemmin Suomen taideakatemian, Ateneumin, käynyt Tukiainen on vapautettu nuoruudessa saadun puukoniskun vuoksi asepalveluksesta, ja nuori veistäjä suorittaa palvelustaan asevarikolla, ammustyössä.  

 

Illat ja vapaa-ajat hän tekee kuvanveistotyötä.

 

Tukiainen on jo pitänyt ensimmäisen oman näyttelynsä ja saanut apurahoja sekä tunnustusta kilpailuissa. Vuonna 1946 vielä alle kolmekymppinen Tukiainen valmistaa Tukinuittajista teosehdotuksen ja ottaa osaa Imatran yhteiskoulussa pidettävään Suomen Taiteilijaseuran näyttelyyn.

  

Enso-Gutzeit Oy:n tilaama veistos kuuluu Tukiaisen varhaiskauden pääteoksiin. Voimme nähdä siinä pelkistetyn veistoksellisen muodon.  

 

Myöhemmän kuulotiedon mukaan uittajat herättävät ihmisissä tuttuuden tunteita, ja onpa veistoksen näköisyydestä löydetty jopa kuvanveistäjän suuresti arvostaman ja hänen apumiehenään toimineen kirvesmiehenkin piirteitä.  

 

Joskus voimalaitoksen kulmalla uittajia kuulemma tervehditään kuin tuttuja, omasta päästä sepitetyillä tai muuten vain sopivilla sukunimillä. 

 

Tervehtijät kuitenkin hupenevat, kun Enso-Gutzeitin tehdastoiminta Tainionkoskella päättyy vuonna 1965. Tehdasrakennukset jäävät tyhjilleen, vaikka sittemmin osan niistä täyttää yhtiön tutkimuslaitoksen toiminta. Yhtiön Tornansaaressa sijainneet rakennukset säilyvät ennallaan. Toisaalta suuri osa muusta paikalla sijainneesta rakennuskannasta puretaan 1970-luvun puoliväliin mennessä. 

 

Hiljenevällä tehdasalueella sijainneelle taiteellekin löytyy uusi koti. Enso-Gutzeit lahjoittaa Tukinuittajat Imatran kauppalalle 15. marraskuuta vuonna 1970, kaupungintalon valmistumisen yhteydessä.

Enso-Gutzeit Oy:n lahjoittaman veistoksen taakse, jossa kasvavat kuvanottohetkellä vielä paikalla sijainneen maatilan pihapuut, rakentuu myöhemmin kulttuuritalo Virta, jossa toimivat muun muassa kaupungin pääkirjasto, Imatran taidemuseo ja Imatran kaupunginmuseo. (Kuva: Suomen elinkeinoelämän keskusarkisto)

Järjestyksessään toinen veistoksen pystytyspaikka Imatran kaupungintalon edustalla tuntee myös nimen Kansalaistori. Kuvassa oppaiden ja veistoksen taustalla kohoaa kulttuurihengen keveyttä heijastelevan yleisilmeen ottanut vastavalmistunut Imatran kulttuurikeskus (nyk. kulttuuritalo) Virta. (Kuva: Imatran Matkailuoppaat ry, 1998, Imatran kaupunginmuseon kuva-arkisto).

Kaupunki hoitaa julkista taidettaan

Aiemmin, Tainionkosken voimalaitoksen kulmalla, Tukinuittajia pystyvät tervehtimään tosiaan vain sellaiset, joilla on kulku tehdasalueelle. Ulkopuoliset eivät veistoksen kanssa pääse lähempää tuttavuutta tekemään.  

 

Kun Imatran kauppala sijoittaa saamansa kookkaan lahjan kaupungintalonsa edustalle, Tukinuittajien merkityslataus muuttuu. Veistoksesta tulee kaikkien kaupunkilaisten saavutettavissa oleva. Siitä tulee julkinen taideteos.  

 

Vuonna 2011 toteutettu muistomerkkien inventointi kartoitti Imatralta yhteensä kahdeksan julkista taideteosta. ’Julkinen taideteos’ viittaa tässä sellaisiin teoksiin, jotka on pystytetty kaupunkiympäristöön ensi sijassa taiteena.

 

Näille teoksille ei siis ole osoitettu tiettyä tarkoitusta. Toisin on esimerkiksi muistomerkkien laita. Ne pystytetään jonkin rajatun asian – usein sodan uhrien – muistelemiseksi.

Aimo Tukiaisen toinen Imatralta löytyvä teos, pronssiin valettu Vaiennut linnake (1963), kaatuneiden muistomerkki Tainionkoskella, edustaa kuvanveistäjän myöhempää tuotantoa ja vapaampaa muotoa, vaikka se nimen mukaisesti esittää tuhottua betonibunkkeria. (Kuva: Imatran kaupungin kuva-arkisto)  

Monumenttimaiset teokset, kuten Tukinuittajat Imatran kauppalalle, tulevat monesti lahjoituksina. Toisaalta taas julkinen taide on usein julkisin varoin hankittua. Julkisen taiteen tunnuspiirteeksi hahmottuu myös se, että erityisesti julkisin varoin hankittuna se erityisen usein on ammattitaiteilijan tekemää.

Tänä päivänä molemmat valtionyhtiö Enso-Gutzeitin aikanaan – ammattitaiteilijalle kohdistaman luonnospyynnön pohjalta tilaamista – teoksista on sijoitettu niin, että kuka tahansa pääsee niitä katsomaan. Veistoksia pääsee tervehtimään ja vaikka silittämäänkin. Yhtiön entisen pääkonttorin edestä Kaukopään tehtaan portille siirrettyä Gunnar Finnen Eränkävijää (1947) hoitaa edelleen Stora Enso (ent. Enso-Gutzeit). Tukinuittajien hoitovastuu on Imatran kaupungilla.

 

Kun julkinen taideteos sijoittuu osaksi kaupunkimiljöötä, se tulee lähelle ihmistä. Se on sen lajin taidetta, johon ihminen törmää joskus ihan vahingossa.

 

Tukinuittajatkin kuuluvat imatralaisten tarinaan, kokemukseen ja kasvuun. Joskus joku ottaa julkisen taideteoksen aivan ikiomakseen, iholleen.  

 

Kun kesäaikaan kulkee Imatrankosken siltaa, voi katseellaan tavoittaa paikallisen ravintolayrittäjän ajelemassa skootterillaan. Hänen auki napitetun paitansa liepeistä pilkottaa tatuoitu kuva, Tukinuittajat. 

Kaupunki voi siirtää julkisia taideteoksiaan

Tukiaisen veistoksessa kuvastuu uittomiehen työ. Se on veden äärellä ulkoilmassa tapahtuvaa liikkuvaa, rankkaa ja vaarallistakin yhteistyötä.  

 

Tavallaan tuo työ ja tekeminen jatkuu Imatralla yhä. Vierivä kivihän ei sammaloidu... Kaksi ja puolimetrinen graniittiveistos on liikkunut 75 vuodessa kilometrikaupalla alavirtaan, Tainiolta Imatralle.

 

Emme tunne tilaajan veistokselle 1940-luvun puolivälissä asettamia sisältövaatimuksia. Kuitenkin Tukinuittajien aihe, tehtaalla työskentelevien ihmisten ammatit ja tehdastoiminnan ihanteet kytkeytyvät toisiinsa.  

 

Kun Enso-Gutzeit lahjoittaa veistoksensa pois, kaupungille, kytkös Tukinuittajien ja sen alkuperäisen sijaintipaikan, tehdasrakennusten ja siellä työtään tekevien ihmisten ammattien välillä purkautuu. Vaikka veistos siis yhä ilmaisee jonkin yhteisesti jaettavissa olevan merkityksen tai tarinan, tuo tarina – tai tarinat monikossa – ei ole enää sama kuin alkuperäinen, originaali.  

Järjestyksessään kolmas sijaintipaikka Tukinuittajille löytyy Imatran kosken kupeesta, patopuistosta. Puistoon vuonna 2015 valmistunut kaupunkipuro, jossa kutee Imatrankosken vuotovesissä säilynyt vanha taimenkanta, kulkee veistoksen läheisyydessä. (Kuva: Petra Lukkari)  

Kun Aimo Tukiainen veistää Tukinuittajat, vaikuttavat puunkuljetuksessa uiton rinnalla yhä lisääntyvät maantie- ja rautatiekuljetuksen mahdollisuudet. Mutta eipä taiteilija kuvaakaan miesten kouraan uittohakaa, vaan kiviset kädet jäävät tyhjinä ilmaan, kuin ilmaa nyrkkeilemään. Ja on niin, että myös nyrkkeilijäpatsaaksi veistosta kutsutaan.

 

Ensin veistos seisoo tehtaalla, teollisuustaajamista syntyneessä upouudessa Imatran kauppalassa. Sitten se siirtyy kauppalan omistukseen valtionyhtiön lahjana ja sijoittuu vastavalmistuneen Imatran kaupungintalon edustalle. Seuraavaksi, vuonna 2020, kaupunki siirtää sen tuoreen kaupunkipuron ja vanhan tukinuittorännin maisemiin. 

 

Kuka tilaa julkisen taiteen ja miksi? Kuka saa sen nähdä? Millainen Imatra piirtyy näkyviin, kun lukee Imatran julkisten taideteosten vaiheita? 

 

Yhtäältä paitsi Tukinuittajat toisaalta myös Imatran uusin julkinen taideteos eli Valtion taideteostoimikunnan Imatran Immolaan tilaama ja pystyttämä installaatio Alue (2024) piirtävät esiin Imatraa eri aikoina.

 

Yhäkin Saimaasta Laatokkaan virtaava vesi sekä itäraja asettavat Imatralla elämisen ehdot. Samalla niin nämä vedet kuin nämä rajatkin tarjoavat inspiraation lähteen, joka ei ehdy.

Pekka Niittyvirran ja Jari Silomäen teos Alue (Punainen 0001, Sininen 0002, harmaa) kuvaa tekijöidensä mukaan rajan sopimuksenvaraista käsitettä abstraktion keinoin. Se hyödyntää optista ilmiötä, jossa kahden värillisen lasin läpi katsottuna maisema näyttää kolmannen väriseltä, harmaalta. Kasarmialueella sijaitseva Immolan Rajavartiolaitoksen sotilaskoti ei tällä hetkellä palvele ulkopuolisia asiakkaita. (Kuva: Suomen kansallisgalleria / Jari Silomäki)

Jälkisana:

Paikallisjohtaja Jalo Sihtolan panos on ollut Imatran taide-elämälle ratkaiseva, ja häntä voi pitää myös Imatran taidemuseon perustajana. Imatralle vuonna 1951 perustettu taidemuseo oli maamme ensimmäisiä maaseutukaupunkien taidemuseoita.  

 

Kirjoitan tätä juttua Taide yhdyskuntasuunnittelussa -täydennyskoulutuksen herättämien kysymysten pohjalta. Parhaillaan käynnissä olevan koulutuspilotin (LAB & LUT) tarkoituksena on syventää taiteen ammattilaisten ja yhdyskuntasuunnittelijoiden osaamista esimerkiksi uusissa rakennushankkeissa, joissa taidetta halutaan tuoda osaksi yhdyskuntasuunnittelua.

Noin kymmenen vuotta takaperin Imatran kaupunginhallitus päätti noudattaa prosenttiperiaatetta taidehankintoihin kaupungin infrarakentamisessa sekä uudis- ja korjausrakentamisessa – valintaa käyttäen. Jo tätä ennen kaupungissa on toteutettu eri muotoista taidehankintaa erilaisten ohjaavien työryhmien kuten lautakuntien avulla.

Parhaillaan tekeillä oleva koko Etelä-Karjalan kattava monumenttien kartoitus (Lappeenrannan museot) kertoo, että julkisia taideteoksia löytyy Imatralta jo lähemmäs 30 kappaletta; lukumäärä edellisessä Imatran vuoden 2011 kartoituksessa oli kahdeksan.

Sekä yllä kuvatuissa yhteyksissä että kaupunkiympäristöä koskevissa muissa kehittämistoimissa on Imatralla vuodesta 2015 alkaen kokoontunut eräänlainen sisäinen asiantuntijafoorumi, kaupungin johdon asettama joukko, joka on kulkenut nimillä kaupunkitaidetyöryhmä ja miljöötyöryhmä. Miljöötyöryhmän tehtäviin on kuulunut esimerkiksi ”linjata, ohjata ja tukea kaupunkitaiteen valintaa ja hankintoja perusparannus- ja uudiskohteissa”. 

 

Mukana ryhmässä ovat olleet Imatran kaupungin elämänlaatupalvelut, kaupunkikehitysosasto ja taidemuseo. Edustettuina ovat lisäksi olleet kaupungin ulkopuoliset toimijat Etelä-Karjalan Taiteilijaseura, Imatran kaupunkikeskusta Imitsi ry, Niskan Vuoksi ry ja Saimaan ammattikorkeakoulun kuvataiteen osasto.

  

Työskentelyn tuloksena ovat valmistuneet esimerkiksi suunnitelmat ja toteutukset Vuoksenniskan, Kosken ja Mansikkalan koulukeskuksiin hankittavista teoksista, ja kaupunki on palkannut projekteihin konsultin. Nämä hankinnat ovat maksaneet yhteensä vähemmän kuin prosentin rakennuskustannuksista.  

 

Työryhmä ei ole kokoontunut sitten vuoden 2020. Tämän jälkeen Imatran kaupunkitaiteen asioissa on kokoonnuttu esimerkiksi Välitöntä taidetta -hankkeen (2021) tiimoilta sekä myöhemmin erilaisten pienempien työryhmien puitteissa.

 

Petra Lukkari

 

Kirjoittaja toimii Imatran taidemuseon näyttelyistä ja kokoelmista vastaavan museointendentin sijaisena ja osallistuu julkisen taiteen täydennyskoulukseen osana työnkuvaansa