Väinö Rautio ja Pro Natura -ryhmä

Lappeenrannan taidemuseo kesän ja syksyn 2019 päänäyttely on viipurilaissyntyisen taiteilija Väinö Raution (1894–1974) retrospektiivinen näyttely.


Väinö Rautiolle 1920-luku oli aktiivista aikaa. Vuonna 1922 hän sai Seth Sohlbergin stipendin ja suuntasi Saksaan. Heti Saksasta palattuaan hän oli perustamassa Pro Natura -taiteilijaryhmää (latinaa, suom. luonnon puolesta) ja järjesti ryhmän ensimmäisen näyttelyn Strindbergin salongissa Helsingissä vuonna 1923. Pro Natura -ryhmä järjesti Strindbergin taidesalongissa kaikkiaan viisi näyttelyä peräkkäisinä vuosina 1923–27 sekä kaksi näyttelyä Taidehallissa vuosina 1928 ja 1930.


Väinö Rautio, Potsdamin silta, 1922. Yksityiskokoelma. Lappeenrannan museot, Mikko Pirinen



Mitä tarkoittaa Pro Natura – luonnon puolesta? Tai tarkemmin, mitä pro natura mahtoi tarkoittaa taiteeseen liitettynä 1920-luvulla. Kansallisgallerian arkistossa on joitakin Raution ja Strindbergin taidesalongin johtajan Arvid Lydeckenin välisiä kirjeitä. Ryhmän ensimmäistä näyttelyä järjestäessään Rautio kirjottaa Lydeckenille omista tunnelmistaan näyttelyn alla: ”Minä puolestani olen vakavasti noudattanut kokemustani: jäljennä luontoa taidekeinoin niin hyvin kuin osaat; ja olen koettanut parhaani mukaan lietsoa innostusta muihinkin ’Pro natura miehiin’. Heiltä saamani kirjeiden perusteella voin sanoa heidän olevan täysin tietoisia etenkin ensimmäisen näyttelyn vakavuudesta.” (KG, STA, Rautio Lydeckenille 1923, ei päiväystä). Ensimmäisen näyttelyn muut ”Pro natura miehet” olivat Erkki Koponen (1899–1996), Leo Korpela (1899–1951) ja Werner Gronov (myöh. Orjala, 1898–1975).


Väinö Rautio, Omakuva, 1922. Imatran taidemuseon kokoelma.  Kuva: Lappeenrannan museot, Mikko Pirinen



Väinö Rautio, Serkkutytön muotokuva, 1922. Yksityiskokoelma.  Kuva: Lappeenrannan museot, Mikko Pirinen.




Helsingin Sanomien kuvataidekriitikko Edward Richter (HS 2.9.1923) kirjoittaa, että tarkoituksena on ”jäljentää luontoa niin läheltä kuin mahdollista” ja ”rakentaa työ sekä muodolle että valöörille”. Lisäksi Richter kertoo, että ryhmän mielestä ns. ”väritaide” on ”epämääräistä haihattelua”. 1920-luvulla väritaiteella viitataan lähinnä impressionistiseen, jälki-impressionistiseen ja koloristiseen värejä korostavaan ilmaisuun.


Väinö Rautio, Nainen sateessa, 1925. Yksityiskokoelma. Kuva: Lappeenrannan museot, Mikko Pirinen




Vuonna 1912 oli perustettu Septem-ryhmä, joka ajoi ”väritaiteen” periaatteita, joihin kuuluivat puhtaat värit sekä valon ja värin korostaminen. Ensimmäisenä suomalaisena ekspressionistisena ryhmänä pidetty Marraskuulaiset olivat pitäneet ensimmäisen näyttelynsä vuonna 1917. Marraskuun ryhmän värimaailma oli tumma ja he suosivat murrettuja värejä. Näiden molempien Pro Natura -ryhmää edeltäneiden taiteilijaryhmien jäsenet olivat 10–15 vuotta Rautiota ja hänen kumppaneitaan vanhempia. Pro Naturan voisi katsoa asettuneen eri linjoille kuin Septemin. Toisaalta se vierasti myös Marraskuulaisten voimakkaampaa ekspressiivisyyttä. Tässä suhteessa Pro Naturaa voi pitää edeltäjiään konservatiivisempana. Toisaalta esimerkiksi Raution tyyli oli 1930-luvulta lähtien usein hyvinkin ekspressiivistä ja värimaailmat monin tavoin vaihtelevia.

1920-luvulla, tai ylipäätään 1900-luvun alussa, monet taiteen ilmiöt, niitä koskevat näkemykset ja diskurssit eivät ole varmasti olleet aikalaistaiteilijoille kovin selväpiirteisiä. Kriitikoiden, taiteilijoiden ja taideyleisön näkemykset taiteesta synnyttävät taiteilijoissa erilaisia paineita ja odotuksia. Esimerkiksi Raution luonnon puolesta -ajatukset saattoivat olla reaktioita johonkin, jota hän koki ja kohtasi Saksan matkallaan, tai johonkin, jota hän oli nähnyt ja kuullut täällä Suomessa. Raution ja Lydeckenin sekä myöhemmin Raution ja Taidehallin intendentti Bertel Hintzen välisistä kirjeistä käy hyvin ilmi, että kaikki Pro Natura -näyttelyt järjesteli Rautio. Kirjeiden perusteella vaikuttaa myös siltä, että pro natura -ajatukset olivat nimenomaan Raution ajatuksia. Mitään ryhmän yhtä yhtenäistä ja jaettua näkemystä koskien taidetta ei vaikuta olleen. Sama koskee monia muitakin taiteilijaryhmiä.

Kolmena ensimmäisenä vuonna 1923–25 Pro Natura -ryhmä oli kiintein ja mukana olivat Raution lisäksi Erkki Koponen, Leo Korpela ja Werner Gronov. Vuonna 1924 näyttelyn vieraana oli Alfred Ketola. Kaiken kaikkiaan näissä seitsemässä näyttelyssä esiintyi yhteensä 15 taiteilijaa. Rautio oli ainoa joka osallistui ryhmän kaikkiin näyttelyihin.


Väinö Rautio, Musta muusikko, 1927. Yksityiskokoelma.
(Teos on voinut olla  esillä 1928 Pro Naturassa myös nimellä Neekeri)
Kuva: Lappeenrannan museot, Mikko Pirinen

Väinö Rautio, Maisema Pieliseltä, 1928. Yksityiskokoelma. Kuva: Lappeenrannan museot, Mikko Pirinen


Väinö Rautio, Kapellimestari Boris Sirpon (ent. Sirob) muotokuva, 1930. Lahden konservatorion kokoelma. (Teos on ollut esillä vuoden 1930 Pro Natura -näyttelyssä Helsingin Taidehallissa.)
Kuva: Lappeenrannan museot, Mikko Pirinen.




Teksti: amanuenssi Mikko Pirinen


Väinö Rautio. Viipurilaissyntyisen taiteilijan retrospektiivi -näyttely on esillä Lappeenrannan taidemuseossa 18.5. – 3.11.2019




Lähteet:
Teosluettelo, Pro Natura -ryhmä: Helsingin Taidehalli: Harriet Dippell, Atte Laitila, Wäinö Kunnas, Väinö Rautio: 24.11. - 9.12.1928
Painamattomat lähteet:
Kansallisgallerian arkisto, Helsinki (KG) Strindbergin Taidesalongin arkisto, STA, Saapuneet kirjeet 1923, kotelot 46–47.

Kommentit