Täällä tuuli saa puhaltaa Kouvolan taidemuseo Poikilossa 17.6.—5.9.2021

Eeva-Liisa Puhakka (s. 1972) valittiin Kouvolan kuvataiteilijaksi vuosille 2020—2022. Näyttely Täällä tuuli saa puhaltaa on Kouvolan kuvataiteilija -tunnustukseen liittyvä palkinto. Se on myös Puhakan ensimmäinen laaja yksityisnäyttely museokontekstissa. Kuvataiteilijavalinnan tehneessä työryhmässä nostettiin esille Puhakan kyky koskettaa mielikuvitusta ja aisteja. Lisäksi häntä kiitettiin runollisesta tavasta hyödyntää luonnontieteellistä osaamistaan sekä tuntemustaan historiasta ja yhteiskunnallisista asioista. 

Puhakan taidetta voi kuvata monialaiseksi. Näyttelyssä on esillä valokuvia, videoteoksia, liikkuvia veistoksia, installaatioita sekä ääni- ja hajuteoksia. Puhakan taiteen teemoja ovat aika ja muisti, perinne ja henkilöhistoria sekä luonto ja teknologia. Uusimmissa teoksissaan hän on tutkinut muun muassa ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, lahkolaisuutta, pelon kokemusta ja kuoleman hajua. Pääosa näyttelyn teoksista on tältä vuodelta. Joukossa on myös vanhempia teoksia, jotka on päivitetty tähän näyttelyyn.  


Taiteilija Eeva-Liisa Puhakka kiinnittää liikkuvaan veistokseen variksen siipeä. Toinen kineettinen veistos on jo valmiina veistosjalustalla. Se muodostuu variksen siivistä ja moottorista, joka heiluttaa siipiä.
  Taiteilija Eeva-Liisa Puhakka työskentelee kineettisen veistoskokokonaisuuden parissa. It just sings, and I couldn’t stop watching (2018) on esillä näyttelyssä Täällä tuuli saa puhaltaa. Kuva: C de Boom.


Ruotilasta maailmalle taiteilijaresidensseihin

Ruotilasta kotoisin oleva Puhakka varttui maalaistalon tyttärenä. Elämä maatilalla on vaikuttanut suuresti hänen taiteeseensa. Kiinnostus koneisiin ja erilaisiin laitteisiin heräsi maatilan töiden lomassa. Isän mielestä hänen oli veljensä tavoin opittava kaikki tilan työt ja koneet, joilla ne tehdään. Nuorena Puhakka osallistui tilan töihin kuten muukin perhe lypsämällä lehmiä ja tekemällä peltotöitä. Työnteko maatilalla muistuttaa taiteilijan tapaa tehdä työtä. Siinä ei ole selkeitä työaikoja, eikä työtä tehdä vain rahasta, vaan rakkaudesta. Työn merkityksellisyys on myös yhdistävä tekijä. Aiheet teoksiin tulevat usein kotiseudulta, sen luonnosta ja historiasta. Kotikylästä ja sen antamasta fyysisestä ja henkisestä tilasta sekä luomisen vapaudesta kertoo myös näyttelyn nimi.


Valokuvateos utuisesta maalaismaisemasta. Kuvassa lauma valkoisia lehmiä on kääntynyt kuvaajaan päin, ja ne katsovat suoraan kameraan.
Eeva-Liisa Puhakan valokuvateos Joka elokuu (2015) on näyttelyssä suurena valokuvatulosteena kangastapetille.


Puhakka asuu ja työskentelee edelleen Ruotilassa. Sen lisäksi hänellä on työtila Sippolassa Taidekeskus Antareksessa. Puhakan taiteeseen kuuluu olennaisena osana myös kansainvälisyys. Taiteilijavuosiensa aikana Puhakka on asunut ja työskennellyt pitkään Berliinissä sekä useissa taiteilijaresidensseissä ympäri maailmaa. Hän kuului vuosi sitten lopetetun Scent Club Berlin -kollektiivin perustajajäseniin. Taide- ja tiederyhmä tarkasteli tuoksuja taiteen, tieteen ja kokeilun avulla. Työskentely ulkomailla on auttanut muodostamaan laajan kansainvälisen yhteistyöverkoston ja antanut näkemystä oman linjan löytymiseen. 

Ensimmäiseltä koulutukseltaan Puhakka on diplomi-insinööri. Tekninen osaaminen näkyy hänen teoksissaan, vaikka aluksi taiteen ja tekniikan yhdistäminen tuntui vaikealta. Taidetta Puhakka alkoi opiskella ensin työväenopiston maalauskursseilla, ja niiden jälkeen Vapaassa taidekoulussa ja Taidekoulu Maassa. Lopulta Puhakka hakeutui Göteborgin Valand Akatemiaan, jossa hän suoritti taiteen maisteriopinnot. Hän valmistui vuonna 2009. 

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Puhakan teoksia on ollut esillä lukuisilla taidefestivaaleilla ja monissa gallerioissa ympäri maailmaa. Lisäksi hän on kuratoinut useita näyttelyitä Suomen lisäksi Berliinissä. Vuonna 2017 Puhakka oli ehdolla Lontoossa jaettavan Below Zero -taidepalkinnon saajaksi, ja vuonna 2015 hänen teoksensa valittiin Puolan Wroclaussa WRO Resume -mediataiteen biennaalin parhaiden teosten joukkoon.


Veistosjalustalla on variksen siivistä, hopeasta, metallista ja nahkasta valmistettu veistos. Siivet ovat kuin levitettynä lentoon. Veistoksen yläpuolella seinällä on teksti: Jokainen lento alkaa pienellä pudotuksella, sanoi musta lintu. Tuo ikuinen temppuilija ja tuhoon tuomittujen sielujen inkarnaatio. Hyvän onnen symboli, auringon jumala ja jumalien viestinviejä. Taianomainen lintu. Elämän ja kuoleman välittäjä. Katso siis alas!
 Moniin Eeva-Liisa Puhakan teoksiin liittyy tarinallisuus ja teksti. Too many birds in one tree (2018–2021), variksen siivet, hopea, metalli, nahka. Kuva: Poikilo-museot/Mari Lehtosalo. 


Moniaistinen kokemus 

Maalaaminen ei ole enää ensisijainen ilmaisumuoto Puhakalle. Se ei ole taidemuoto, jolla hän saisi ilmaistua kaiken mielessään näkemänsä. On oltava jotain muutakin, kuultavaa, kosketeltavaa ja haisteltavaa. Puhakan teokset ovat elämyksellisiä. Ne installoidaan aina käytettävissä olevaan tilaan sopiviksi. Taiteen kokemuksesta tulee toisenlainen, kun teoksen keskelle voi mennä ja sen voi kokea monin aistein. 

Eeva-Liisa Puhakan teoksiin liittyy usein tekstejä, ja monien teosten taustalla on tarina. Näyttelykokonaisuus on varsin henkilökohtainen, mutta se onnistuu ottamaan katsojan haltuunsa mielikuvitusta, muistoja ja unelmiakin koskettavilla aiheillaan. Videoteos Enemmän kuin yksi päivä (2014) kertoo isoäidistä ja nuoresta naisesta, joka muistelee heidän omalaatuista suhdettaan. Se on myös kertomus lapsuuden ihmeellisistä kesistä ja ajan kulumisesta. 

3-kanavainen videoteos Alma (2018/2021) käsittelee muun muassa Kymenlaaksossa Liikkalan kylässä 1920–1950-luvuilla vaikuttanutta uskonlahkoa kartanolaisuutta. Liikkeen johtajia olivat Alma Kartano ja ”unissasaarnaaja” Tilda Reunanen. Liike tuli tunnetuksi lapsisaarnaajistaan, joita koulutettiin salaa noin parikymmentä. Lahkon vetonauloja olivat lapsisaarnaajien lisäksi Tilda Reunasen hurmostilassa pitämät saarnat, joiden aiheena oli usein maailmanlopun tuleminen. Videoteoksessaan Puhakka tutkii uskonnollisen lahkon vaikutusta yhteisöön, pelolla hallitsemista ja manipulointia. 

Ääni-installaatio Whispers (2014) on tehty yhteistyössä taiteilija Katrin Casparin kanssa. Interaktiivinen teos muodostuu mikrofoni- ja kaiutinparvesta, joka toistaa tilassa kuuluvia ääniä linnunäänien lisäksi. Liikkuvat veistokset kuten It just sings, and I couldn’t stop watching (2018–2021) ja Viisi varista (2021) siipineen ja pyrstöineen saavat haaveilemaan lentämisestä ja vapaudesta, jotka yhdistyvät taivaan sinessä liiteleviin lintuihin. Kuten taiteilija itse näyttelyn esittelytekstissä toteaa: ”Jos olen aivan rehellinen niin vielä enemmän kuin tehdä taidetta, haluaisin vain lentää vapaasti kuin lintu paikasta toiseen.”


Yksityiskohta teoksesta Suutarin lapset ilman kenkiä. Teoksessa olevat materiaalit taiteilija on värjännyt luonnonväreillä. Kuvassa olevat materiaalit hohtavat oranssin, keltaisen ja hennon punaisissa sävyissä.
 Suutarin lapset ilman kenkiä (2021) on valmistettu merileväpohjaisesta biomuovista, kombuchanahasta ja kierrätysnahasta. Kuva: Poikilo-museot/Mari Lehtosalo. 


Vuosi sitten syksyllä Hollannissa taiteilijaresidenssissä ollessaan Eeva-Liisa Puhakka alkoi etsiä materiaalia, joka muistuttaisi mahdollisimman paljon ihoa. Ideana oli, että hän jatkaisi löytämällään materiaalilla muun muassa Kouvolan taiteilijaseuran Myötä-näyttelyssä esillä ollutta Lypsykoneinstallaatiota utareilla. Merileväpohjainen biomuovi osoittautui kiinnostavimmaksi, vaikka utareiden valmistaminen siitä ei ainakaan vielä onnistunut. Biomuovin Puhakka värjää luonnonväreillä kuten ruusulla, punajuurella, mustikalla ja sitruunalla. Materiaali on ikään kuin elävää, ja se haalistuu ajan myötä. Biomuovin palasia on esillä myös näyttelyssä kävijöiden kosketeltavaksi. 

Hajut herättävät Puhakassa monenlaisia muistoja ja tunteita. Hän itse kokee maailman voimakkaasti hajuaistin avulla. Lisäksi häntä kiinnostaa esimerkiksi se, kuinka hajuilla voi manipuloida ihmisiä kaupallisissa tarkoituksissa. Näyttelyssä oleva ääni-hajuinstallaatio Mitä jää kun… (2020/2021) imitoi kuoleman hajujen neljää eri vaihetta. Hajut on valmistettu keinotekoisesti tislaamalla. Puhakan mukaan ensimmäisessä vaiheessa tuoksu on ruusuinen. Seuraava on paha haju, siinä on häivähdys oksennusta, mädäntynyttä kalaa ja asetonia. Kolmas on samantapainen, mutta miedompi. Neljäs tuoksu muistuttaa taas kukkia ja hedelmiä. Nesteet ovat pulloissa näyttelyvieraiden haisteltavissa. Teoksen yhteydessä oleva kertojaääni ohjaa hajulta toiselle kertoen eri vaiheista, jotka orgaanisesta aineksesta koostuva ruumis käy läpi ja kuvailee pulloissa olevia hajuja. Kertojaääni paljastaa teoksen merkityksen taiteilijalle. Kuolema pelottaa, se on menettämisen pelkoa. Kuolema erottaa yhteisöstä, mutta ei maasta. Teoksessa on lohdullinen sanoma. 


Kuvakokonaisuus muodostuu kahdesta erillisestä kuvasta. Vasemmalla on näkyvissä koko ääni-hajuinstallaatio Mitä jää kun… Kouvolan taidemuseo Poikilon näyttelytilassa. Oikealla puolella on yksityiskohta installaatiosta. Siinä näkyy seiniin kiinnitetyt neljä pientä hyllyä, jotka on numeroitu 1:stä 4:ään. Kullakin hyllyllä on yksi hajupullo.
 Ääni-hajuinstallaatio Mitä jää kun… (2020/2021) käsittelee kuoleman hajuja. Kuva: TAVATON media/Timo Tuviala.


Kirjoittaja on Kouvolan taidemuseo Poikilon intendentti Mari Lehtosalo.


Kommentit