"Hän oli yksi kolmesta sulottaresta"

Oli kesä ja nuoren ihmisen into

Eletään 1980-luvun puoliväliä. Taloudessa on menossa nousukausi. Lappeenrannan taidemuseo toimii jo nykyisellä paikallaan, tosin vasta puolivalmiina. Kaksi nuorta museoihmistä aloittelee työtään eteläkarjalaisen kulttuurin kentällä.

Leena Räty, sittemmin pitkän uran Lappeenrannan taidemuseon kokoelma-amanuenssina tehnyt polvijärveläinen, tulee paikkakunnalle kesätöihin, museon kokoelmia luetteloimaan. Kuopion seudultakin on tarjottu töitä kesäksi, mutta hyvät yhteydet ja uusi seutu houkuttavat kaakkoon. On vuoden 1984 kesäkuu.

Samana vuonna Lappeenrannassa museotyönsä on aloittanut myös nyt Rädyn lailla vastikään eläkkeelle siirtynyt Imatran taidemuseon pitkäaikainen intendentti Eero Laajo.

–Muistan Eeron heti ensimmäiseltä kesältä, koska kävin tietysti katsomassa taidemuseota, joka oli kunnostettu miehistökasarmiin.

Sisäkuva Lappeenrannan taidemuseon lipunmyynnistä vuosien 1980–1989 välillä. Tuntematon valokuvaaja / Lappeenrannan museot.

Lappeenrannan taidemuseon toimisto oli tuohon aikaan vielä nykyisen lipunmyyntikassan takana olevassa tilassa – samassa tilassa olivat myös kokoelmateokset ja pakkauslaatikot. Toinen nykyisen Lappeenrannan taidemuseon rakennuksista, entinen kasarmi sekin, oli vielä korjaamatta. Maalattia oli näkyvissä.

Kokoelmatyöstä kaikki alkoi. Lappeenrannan taidemuseo, aiemmin siis Etelä-Karjalan taidemuseo, oli Eero Laajon työpaikka puolen vuosikymmenen ajan. Alkuun Laajo teki työtään talon ainoana museoammattilaisena.

–Kun aloitin Lappeenrannassa, oli elämässä paljon nuoren ihmisen intoa ja ihanteellisuutta. Samaan aikaan koettiin vahva taloudellinen nousukausi.

Laajo muistelee, että laki kuntien kulttuuritoiminnasta oli tullut voimaan vuonna 1981, ja ensimmäiset aluetaidemuseot nimitetty vuotta aiemmin. Myös Lappeenrannassa taidemuseon amanuenssin seuraksi saatiin taloon lisäväkeä, kun Etelä-Karjalan taidemuseosta tuli aluetaidemuseo.

Leena Räty toimitti ensimmäisen Lappeenrannan-pestinsä taidemuseomiljöön sijaan maakuntatyössä Taipalsaarella ja Ylämaalla. Kylmänä päivänä aitassa istuessa sormet olivat kohmeessa. Kun päivän luetteloinnit oli tehty, mentiin uimaan ja nautittiin kesästä. Museomaailma alkoi tuntua omalta.

Pätärin talo Ylämaalla on tyypillinen 1800-luvun lopun suomalainen maalaistalo. Pihapiirissä on viisi aittaa. Kuvassa talomuseo sen avaamisvuonna 1983. Aarne A. Mikonsaari / Lappeenrannan museot. 

Rädyn ohella työhön oli palkattu myös myöhemmin useasti Lappeenrannan museoilla konservointitöiden parissa työskennellyt Marja Korhonen, joka oli paikkakunnalta kotoisin. Rädystä ja Korhosesta tuli tuona kesänä elinikäiset ystävät.

–Monesti pienet asiat ratkaisevat suunnan elämässä. En arvannut silloin, että jäänkin tänne koko loppuelämäkseni.

Taidekokoelmissa asuu tarina

Vuodet eivät olleet pelkkää työtä. Leena Rädyn mukaan hauskimmat yhteiset Lappeenrannan-muistot Eero Laajon kanssa liittyvät museon pikkujouluihin, joissa arvuuteltiin museolaisten esittämiä eläviä taideteoksia. Rooliin kuului asianmukainen vaatetus.

–Eero oli yksi Unto Pusan kolmesta sulottaresta*. Minä olin yksi Tyko Sallisen pyykkäreistä, ja Tirrosen Diskofragmenttina tanssi harjoittelija. Monet muutkin taideteokset saivat elävän tulkinnan. Taisivat olla hauskimmat naurut takahuoneessa, kun laitoimme itseämme ja toisiamme valmiiksi.

Museon pikkujoulujen muotinäytös vuonna 1987 esitteli muun muassa pallohameen. Leena Rädyn yllä kellohame. / Lappeenrannan museot.

Kolme sulotarta -elävä taideteos vuoden 1987 museon pikkujoulujen malliin. Kuvassa vasemmalta lukien: Eero Laajo, aluetaidemuseotutkija Marjatta Räsänen ja taidemuseon näyttelyamanuenssi Eeva-Kaisa Hakulinen. / Lappeenrannan museot.

Itse taidekokoelmien parissa tehdystä työstä isommat näyttelyt, joiden taustalle on tehty laaja tutkimustyö, ovat jääneet Rädylle mieleen. Tällaisia ovat olleet esimerkiksi Suursaari taiteilijoiden esittämänä, Elias Muukan elämäntyön koostaminen näyttelyksi sekä Viipurin taiteenystävien juhlanäyttelyt.

Leena Räty sanoo jokaisen kokoelmateoksen olevan lähemmässä tutkailussa tarinan arvoinen. Teoksista avautuu näkymä niin taiteen tekoajan historialliseen hetkeen kuin sen tekijäänkin. Myös Eero Laajo avaa kokoelmien parissa työskentelyn moniulotteista merkitystä:

–Koin kokoelmatyön omaksi alueekseni. Siinä joutui muodostamaan näkemyksen taideteoksista ja perustelemaan kantansa muun muassa siitä, mitä on mielekästä hankkia museon kokoelmaan.

Taidemaakunta kehittyy 

Etelä-Karjala tunnetaan tänä päivänä vahvana kuva- ja korutaiteen maakuntana. Alueen nousu merkittäväksi alan koulutuksen keskittymäksi tapahtui Leena Rädyn ja Eero Laajon työvuosien aikana. Räty kertaa esimerkkejä kaakosta:

–Imatralla Siitolan kartanosta kaikki alkoi. Nyt ammattitaiteilijoita koulutetaan Lappeenrannassa Labin koulutusohjelmissa. Korutaide ja grafiikka ovat erikoisesti jääneet mieleen menestyksinä.

Taidemaalari Sinikka Kurkinen näyttelyn avajaisissa Vuoksenniskan kansakoululla sijainneella Imatran taidemuseolla vuonna 1961. Kuva: Kosken Kuvaamo / Lappeenrannan museot.

Imatran taidemuseo toimi lähes 50 vuotta Vuoksenniskan kansakoulun yläkerrassa. Laajo kertoo tilanteen Imatralla parantuneen olennaisesti, kun jo vuonna 1951 perustettu museo sai vuonna 1998 ajanmukaiset tilat nykyisestä Kulttuuritalo Virrasta – samana vuonna Laajo aloitti työnsä Imatran taidemuseon amanuenssina.

Tätä ennen hän ehti toimia hetken aikaa myös Imatran taidekoulun vetäjänä. Lappeenrannasta oli muutettu perheen kanssa Imatralle jo aiemmin, 1980-luvun lopulla. 90-luvulla alkoivat määräaikaiset työt Imatran taidemuseolla. Laajo opetti myös taidehistoriaa ja kirjoitti kritiikkejä sanomalehtiin.

Molempien työvuosiin on mahtunut monenlaisia muutoksia. Alueen taidemuseokentällä on otettu käyttöön kokonaan uusia tiloja, ja on toimittu erilaisissa työtehtävissä. Lappeenrannan museoihin kuuluu neljä museota, joista Lappeenrannan taidemuseo on yksi. Leena Rädyn työuran aikana Lappeenrannan museot kasvoi valtakunnallisesti keskisuureksi museoksi, ja omat työtehtävätkin vaihtuivat useampaan otteeseen: nimikkeinä ehtivät olla keskuskortistoija, vs. maakuntatutkija, taidemuseon amanuenssi ja vs. museotoimenjohtaja.

Museomaailma muuttuu

Liki neljän vuosikymmenen aikana museokentälläkin tapahtui suuria muutoksia, jotka vaikuttavat edelleen. Leena Räty avaa hieman sitä, kuinka aluetaidemuseoiden nimitykset vaikuttivat työnkuviin Lappeenrannassa:

–Kokoelmatyöhön tuli vastuu luovutetun Karjalan ja erityisesti Viipurin alueen taideperinnön tutkimisesta ja ylläpitämisestä.

Eero Laajo taas mainitsee käytännön museotyön muutoksista työtaipaleen aikana, esimerkiksi juuri tietokoneiden myötä. Työhön kertyi esimiestehtäviä, loppuvuosina sai keskittyä asiantuntijatehtäviin.

Rätykin kuvailee tietokoneiden aikaan siirtymistä. Hän kertoo, kuinka kirjoituskoneella kirjoitetut kirjeet muuttuivat sähköposteiksi, ja kirjoitetut kokoelmakortistot sähköisiksi tietovarannoiksi. Digitaaliset kuvat korvasivat paperiset valokuvat ja erilaiset diat. Digikuvien resoluutiot vain kasvoivat kasvamistaan.

–Ja kaikki aikaisempi piti ehtiä muuntaa uuteen formaattiin... 

Digitalisaation myötä työmaailma myös muuttui hektisemmäksi. Leena Räty kuvaa juuri digi-aikaa suurimmaksi omakohtaisesti kokemakseen työn muutokseksi, jota toisaalta sai olla itsekin aktiivisesti mukana luomassa:

–Olin rakentamassa kokoelmien hallintajärjestelmiä aina 1990-luvun alun Antikvariasta Muskettiin ja Muusaan, ja viimeisenä vuonna jälleen uusi ohjelmisto tuli käyttöön.

Leena Räty näkee taidemuseon amanuenssin työssä tarvittavan pitkäjänteisyyttä. Rutiineja on paljon.

Tähän omanlaistaan vastapainoa tuovat ihmiset – esimerkiksi tutustuminen taidealan tekijöihin. Räty muistelee kansainvälisissä näyttelyissä tapaamiaan maailmankuuluja tekijöitä, kuten Anthony Gormley ja Tony Cragg. Persoonallisuudet ovat tehneet vaikutuksen:

–Kaikissa on palanut liekki, joka synnyttää parhaimmillaan huikeita taideteoksia.

Laajasti kokoelmatyössä Rätyä on puhutellut taiteilijoihin, heidän työtapoihinsa ja teosten historiaan tutustuminen. Hän näkee, että taide vaatii kovaa työtä ja runsaasti uskoa omaan tekemiseen. Tuntuu etuoikeudelta, kun on saanut työssään todistaa alueen nykytaiteen tekijöiden etenemistä taiteen maailmassa, jossa mikään ei tule helposti:

–Tekijöiden taiteellisen työskentelyn seuraaminen alueella yli kolmenkymmenen vuoden ajan on kyllä antanut paljon omaan työhön ja elämään.

Juhlakahveilla Käräjäsalissa vuoden 2004 paikkeilla. Vasemmalta lukien: taidemuseon näyttelyamanuenssi Eeva-Kaisa Hakulinen, museonjohtaja Olli Immonen ja Leena Räty. / Lappeenrannan museot.

On päässyt todistamaan suuria asioita. On otettu vastaan isoja kokonaisuuksia: käyttöönotettu kokonaan uusi taidemuseotila tai vastaanotettu uusi museolaki. Asiat muuttuvat, ja joskus hyvin myönteiselläkin tavalla:

–Uudet tilat auttoivat varmasti myös siinä, että Ester ja Jalo Sihtolan taidesäätiö lahjoitti vuonna 2001 osan kokoelmastaan museolle. Myöhemmin säätiö sekä jäsenet suvuista von Boehm ja Tawaststjerna lahjoittivat lisää.

Laajo kertaa Imatran taidemuseon historiaa ja muistuttaa Jalo Sihtolaan* liittyviä teoksia toki olleen Imatralla jo ennen uusia museotilojakin. Niin ikään Räty summaa vielä erään työhönsä liittyvän suuremman kaaren Lappeenrannassa:

–Vastuumuseoneuvottelut olivat viimeinen suuri tehtäväni vs. museotoimenjohtajana. Niissä luotiin uudistettu versio alue- ja maakuntaverkostolle toimia uuden museolain mukaisena organisaationa. Näin siis yhden kauden muuttuvan toiseksi alusta loppuun, ja uuden alun.

Sekä Leena Rädylle että Eero Laajolle työ antoi aina uusia kiinnostuksenkohteita. Uudet haasteet pitivät virkeänä. Haasteet innoittivat myös Imatralla vaikuttanutta Laajoa:

–Loppuvuosina innostuin arkkitehtuurista. Yhteiskunnan kulloinenkin tilanne näkyy rakennuksissa ja kaupunkikuvassa selkeämmin kuin esimeriksi maalaustaiteessa.

Eero Laajo kuvattuna Imatran Valtionhotellin luona vuonna 2020. Kuva: Eero Laajon arkisto.

Toimitin kysymykset Leenalle ja Eerolle etukäteen ja heidän vastaustensa pohjalta kirjoitin tämän jutun, jonka kautta hahmottuu jo nykytyöelämään yleisesti verraten erilainen työtaival: Leenalla ja Eerolla on vuosikymmenten kokemus alueemme kuvataiteen äärellä. Heidän kokemuksensa avaa näköalan: avautuu eräs tärkeä näkymä eteläkarjalaisen kulttuurin toimintatapoihin ja myös tuon toiminnan tuloksiin.

Petra Lukkari

petra.p.lukkari[at]lappeenranta.fi

kirjoittaja toimii museolehtori-tiedottajana Lappeenrannan museoissa

*Lisätietoa lukijalle:

Lappeenrannan taidemuseo sai alkunsa vuonna 1965, ja Unto Pusan Kolme sulotarta on ensimmäinen sen kokoelmiin hankittu teos. Teoksesta voit lukea lisää täältä: Maistiaisia kesän kokoelmanäyttelystä Lappeenrannassa (kaakkurin.blogspot.com)

Jalo Sihtola (1882–1969) oli teollisuusmies ja taidemesenaatti. Sihtolan ja hänen vaimonsa Ester Andersinin (1884–1964) perustaman taidesäätiön kokoelmia on sijoitettu Ateneumin taidemuseoon sekä lahjoitettu Imatran ja Jyväskylän taidemuseoiden kokoelmiin. Jalo Sihtola toimi Imatralla metsäteollisuuden parissa: hän oli Tainionkosken ja Kaukopään tehtaiden paikallisjohtaja liki parinkymmenen vuoden ajan, vuosina 1932–1949. Jalo Sihtolaan liittyviä teoksia on kuulunut Imatran taidemuseon kokoelmiin jo museon perustamisvuodesta 1951 alkaen.